Saija Karnisto-Toivonen

Blogi

Wannabe-niukkailijan kootut tarinat

Paikallislehden kolumnipalsta ei petä koskaan. Siis jos etsit verenpaineellesi nostattajaa. Eilisessä(24.2.2016) lehdessä tietojärjestelmätieteen professori kirjoittaa niukkuudesta ja köyhyydestä. Kolumnissaan hän mm. toteaa, että niukkuus haittaa hänenkin harrastushalujaan, kun ei ole varaa kerätä urheiluautoja. Aivan samahan se onkin, että lapsensa jalkapallon tai tanssin pariin haluava vanhempi on huolissaan rahojen riittävyydestä. Kolumnista paistaa jotenkin läpi, ettei kirjoittaja ole ikinä aitoa niukkuutta edes kokenut tai ainakin hän on sitten sujuvasti sen ajan elämästään unohtanut.

Jos suurin murhe on se, ettei jotain kivaa ole ollut varaa ostaa, pääsee melko helpolla. Tarjoustuotteita tiedän monien ostavan. Siis niiden kohtalaisesti ja hyvin toimeentulevien. Miksi pitäisi maksaa jauhelihasta enemmän vain koska on rahaa? Niukkuus on varmaan silloin hyvästä, jos se on oma valinta. Jos päätät olla ostamatta turhaa krääsää ja ruokaa pilaantumaan jääkaappiin, jos päätät pärjätä vähän halvemmilla vaatteilla ja kengillä.

Todellisesta niukkuudesta voi puhua silloin, kun arvot ruokakaupassa ostatko maidon vai leivän. Silloin, kun tilillä on rahaa parikymppiä ja seuraavat rahat tulevat parin viikon päästä. Jos noille viikoille osuu vielä sähkölaskun eräpäivä, nöyräksi vetää. Todellisesta köyhyydestä en minäkään osaa sanoa mitään. Aina on ollut katto pään päällä, vaatteita yllä ja ruokaa pöydässä. Niukkuudesta toki tiedän paljonkin. Asuntokaupoista takkiin ottaneena työttömänä yksinhuoltajana ei arki aina ollut ruusuilla tanssimista. Kun asuminen nielee tuloista yli puolet, lyhennät lainat ja hoidat juoksevat menot sekä ostat ruuat, ei kyllä jää edes sitä urheiluautoista haaveilun motivaatiota.

Minä en valita siitä ajasta elämääni, jolloin pieni perheeni oli todella tiukilla. Minua vain ärsyttää moinen wannabe-niukkailija, joka joskus ihan vapaaehtoisesti ostaa punaisen tarran broilerit. Niukkuusaikanani tiesin tasan tarkkaan, milloin kauppaan kannatti mennä löytääkseen nämä laputetut lihat, jos niitä nyt ylipäänsä silloin oli mahdollista ostaa. Monella ei ole. Tästä kertovat karua tarinaansa kasvavat leipäjonot. Ei silloin ole kyse siitä, että olisi kamala halu ostaa jotain luksusta. Silloin on kyse siitä, että saat ruokaa elääksesi.

Monen tarina on varmaan samantyyppinen kuin omani. Kaikki huono vain sattuu osumaan samalle ajanjaksolle, mikä sitten aiheuttaa jos jonkinlaista lieveilmiötä. Minun tilanteeni parani työpaikan myötä ja koheni edelleen uuden parisuhteen myötä. Yksinhuoltajana elämä vain oli tuhottoman kallista, kun perheessä on kahden menot, mutta vain yhden tulot. Ja kyllä se yksinhuoltajan lapsikin ansaitsee kunnolliset talvihaalarit ja mahdollisuuden harrastaa. Ei kyse ole mistään turhasta vinkunasta, jossa vanhempi tuhlaa rahat merkkituotteisiin ja sen jälkeen huutelee rahapulaansa. Uskallan väittää, että useampi vanhempi vaatettaa ja ruokkii ensin lapsensa ja sen jälkeen miettii itseään. Tämä on varmaan näin myös kahden vanhemman perheissä, joissa ollaan aidosti tiukilla.

Siunatuksi lopuksi ihmettelen kyllä taas jälleen Salkkarin halua edes julkaista moinen teksti. Shame.