Saija Karnisto-Toivonen

Blogi

Äiti kukin tavallaan

Vanhemmuus ja siihen liittyvät vapaat ovat puhuttaneet paljon sosiaalisessa mediassa. Itse yritän usein olla tuomatta keskusteluun oman elämäni kokemuksia, koska ne ovat subjektiivisia, eikä niiden kautta voi tarkastella koko järjestelmän toimivuutta. Nyt on kuitenkin pakko. Jotta muistaisimme ne muutkin äidit, joiden tarina on ihan toinen kuin meidän omamme.

Tulin äidiksi vuonna 2009. Ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Jäin äitiyslomalle vakituisesta työpaikasta, mutta vapaan aikana taloustilanne heikkeni niin, ettei minulla enää ollut työtä, mihin palata. Jos olisi ollut, olisin todennäköisesti palannut takaisin työelämään melko pian, enkä jäänyt kotihoidontuella hoitamaan lasta kotiin. Jos tämä tunnustus nyt tekee minusta huonon äidin, so be it.

Vanhempainvapaakauden jälkeen jäin siis työttömäksi. Ihan oikeasti työttömäksi, koska taloudellisesti se oli ainoa vaihtoehto selvitä asuntolainoista ja muista elämisen menoista. Perheeni ei olisi tullut toimeen ilman minun ilmoittautumista työttömäksi työnhakijaksi. Melko pian pääsin työvoimapoliittiseen koulutukseen muutamaksi kuukaudeksi ja lapsi aloitti perhepäivähoidon. Hän jatkoi hoidossa myös tuon koulutuksen jälkeen. Tein muutamia lyhyitä keikkoja työelämässä, mutta pääsääntöisesti keskityin työn hakemiseen.

Sitten tuli maailmanloppu ja avioero. Yhtäkkiä minä olin täysin yksin 2,5-vuotiaan taaperon kanssa, päällä painoi iso asuntolaina, talo ei mennyt kaupaksi ja minulla ei ollut edelleenkään työtä. Tässä kohdin on syytä mainita, että jälkeenpäin olen tajunnut kärsineeni myös synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutten vain  ole silloin osannut siihen apua hakea. Piti pärjätä, piti imettää, piti, piti, piti. Koska niin hyvät äidit tekevät. He selviytyvät. Tältä ajalta muistan lämmöllä muutamaa ystävää, jotka jaksoivat kannustaa ja tsempata. Heillä on aina paikka sydämessäni.

Eron jälkeen lapsi jatkoi päiväkodissa, jonne oli siirtynyt tutun ja turvallisen perhepäivähoitajan siirryttyä muihin hommiin. Se ei ole äidille kevyt päätös tehtäväksi, että ajattelee lapsen olevan enemmän turvassa jossain muualla kuin kotona itkuisen äidin kanssa, joka pohtii, riittävätkö rahat loppukuuksi ruokaan. Yhä edelleen minä kannan siitä valtavaa syyllisyyttä, vaikka tiedän tässä kohdin järjestelmän levittäneen turvaverkkonsa siten, että me selvisimme. Subjektiivinen päivähoito-oikeus oli kuin taivaanlahja. Ei minusta olisi tuolloin ollut selittelemään viranomaisille, miksi on tärkeää, että lapsi on hoidossa. En minä olisi jaksanut. Olisin todennäköisesti istunut sitten ilmeettömänä hiekkalaatikon reunalla kakkuja tekemässä ja neuvolassa valehdellut kaiken olevan ihan hyvin. Ja olihan minulla onneksi turvaverkkona ympärillä myös perheeni, erityisesti vanhempani ja veljeni.  Se on paljon enemmän kuin monilla, jotka taistelevat nämä kamppailunsa yksin.

Ihminen on siitä kummallinen kapistus, että osaa peittää pahan olon sliipatun julkisivun taakse vaikka kuinka hyvin. Kukaan ei huomaa, kukaan ei kysy, niin kauan kuin kasvoillasi on hymy. Vaikka minun hymyni ei ollut ollut aidosti silmissä asti pitkään aikaan, kukaan ei kysynyt mitä kuuluu. En tiedä, olisinko vastannut rehellisesti ja romahtanut vai jatkanut hymyn kautta.

Tänään minä olen hirveän onnellinen, että selvisin. Poika on vilkas, utelias ja joskus mahdoton, mutta täysissä sielun ja ruumiin voimissaan oleva ekaluokkainen, jota rakastan eniten maailmassa. Olen onnellinen siitä, että kaikkien vaikeiden aikojen jälkeen elämään on tullut paljon valoa. Paljon ihmisiä, ystäviä ja nykyinen aviomieheni, joka tuli elämään vähän kuin enkeli.

Nyt minun hymyni ulottuu silmiin saakka.