Saija Karnisto-Toivonen

Blogi

Je suis Valtteri

Maanantaina jähmetyin katsomaan Ylen aamutelkkaria, kun ruudussa haastateltiin helsinkiläistä Valtteria, 11 v. Poika kertoi kokemastaan rasismista avoimesti ja pysähdyttävästi. Erityisen vihaiseksi minä tulin siitä, kun lapsi kertoo televiossa aikuisten syyllistyvän tuijotteluun, rasistisiin huuteluihin ja jopa bussikuskin päräyttäneen ohi pysäkin viittilöinneistä huolimatta. Haastattelu antoi melkoisen alun rasismin vastaiselle viikolle.

Valtteri antoi rohkeasti kasvot arkipäivän rasismille. Perussuomalaisen Salon valtuustoryhmän puheenjohtaja vertasi tänään Facebook-sivullaan Valtterin kokemuksia omaan kokemaansa koulukiusaamiseen. En oikein ymmärtänyt vertausta. Minuakin on kiusattu koulussa. On nimitelty, suljettu porukasta. Milloin syynä oli ylipaino, milloin väärän merkkiset farkut, milloin epäonnistunut hiustyyli. Kerran teeskentelin monta viikkoa kipeää, ettei olisi tarvinnut mennä kouluun. On muuten monia tapoja, jolla kummemittarin saa näyttämään asteita. Kyllä minäkin toivuin asiasta monta vuotta kiusaamisen loputtua. Trauma kytee kyllä edelleen ja olen hyvin epäluuloinen ihmisten kanssa. Mutta jos kutsun jotakin ystäväkseni, se tarkoittaa isoa paikkaa sydämessäni. Takaisin aiheeseen.

Koulukiusaaminen on totta kai väärin ja siihen pitää puuttua, mutta on kokonaan toinen juttu, mikäli kiusaamiseen liittyy rasistisia ulottuvuuksia. Ja edelleen aivan eri asia on siinä, jos aikuinen kokee asiakseen hyökätä sanallisesti lapsen kimppuun. Mikä kumma aikuisia pelottaa niin paljon, että tällaiseen alennutaan? Siitähän tässä kuitenkin on lopulta kyse. Pelosta. Tällaisessa tilanteessa ei saa kääntää päätään pois. Kuinka moni meistä silti jättää mieluummin puuttumatta? Ja vain siksi, että ei ole riittävästi rohkeutta.

Olen kuullut lukuisia kokemuksia siitä, miten rasismi näkyy arkipäivässämme. Jos ihonvärisi on tummempi, olet kyllä aivan varmasti elämässä sosiaalietuuksillamme, vaikka sinulla olisi menestyvä yritys. Jos ihonvärisi on tummempi, lapsesi ei varmasti voi osata suomea(englantiahan kaikki lapset puhuvat sujuvasti jo taaperoiässä), vaikka hän olisi syntynyt Suomessa ja toinen vanhempikin on suomalainen. Kummallisia ajatuksia, että ihonväri tai etninen tausta jotenkin määrittäisi olemassa olon oikeutuksen tai ihmisarvon. Minulle se on jakamaton.

Salo on monikulttuurinen kaupunki. Eri kansalaisuuksia mahtuu kaupunkiimme kymmeniä. Kullakin lapsella on oikeus kasvaa täällä turvallisessa ympäristössä. Tämä aika vaatii meitä aikuisia olemaan kuin Valtteri; puhumaan rohkeasti epäkohdista ja puuttumaan niihin. Milloin viimeksi sinä puutuit havaitsemaasi rasismiin? Maailma tarvitsee lisää Valtterin ja äitinsä Sallan kaltaisia rohkeita ihmisiä. #milloinviimeksi