Saija Karnisto-Toivonen

Blogi

Minne menet SDP?

SDP nousi todennäköisesti somekeskusteluiden kärkeen harmillisen synnytystalkoot-episodin seurauksena. Julkisuus tuskin oli sitä, mitä puolueemme tahtoi, koska kohua seurannut keinovalikoiman julkistus jäi sitten melko pienelle huomiolle. Mikä meissä sitten on vikana, kun sanoma ei uppoa ja gallupit laahaavat?

Perinteisesti elokuun gallup on selitetty historialla, jonka valossa meidän kannatuksemme aina kesällä laskee. Kannattajat ovat mökeillä lomailemassa, eivätkä vastaa puhelimeen. Numerotkin ovat varmaan salaiset. Tämä selitys nyt ei vaan mene läpi. Kyllä sitä muidenkin puolueiden kannattajat kesälomaa viettävät. Ehkä maailmanparantaminen kiinnostaa muita lomallakin.

Rohkeutta. Visioita. Toivoa. Uskoa tulevaisuuteen. Niitä me nyt tässä maassa kaipaisimme. Maailma muuttuu ja muutos on ainoa, joka on pysyvä. Siihen muutokseen on vastattava työelämän, peruskoulun, varhaiskasvatuksen, sotepalveluiden. Elämä ei ole enää nelikymmenvuotinen työura samassa työpaikassa, samassa työtehtävässä. Se on alati muuttuva ja siihen muutokseen on sopeuduttava.

SDP:n varapuheenjohtaja Sanna Marin toi esiin tarpeen muuttaa järjestörakennettamme. Se tarve on tunnistettu aikoja sitten, mutta asia ei vaan etene, koska rohkeus sen muutoksen tekemiseen puuttuu. Puolue, jossa erilaisia päätöksenteon tasoja on näin valtavasti, ei voi toimia hyvin. Kunnissa valtaa pitää antaa lisääntyvästi valtuustoryhmille. Rakenne, jossa edustajisto pystyy halutessaan jyyräämään valtuustoryhmän kannan alleen, on väistämättä kaukaa eilisestä. Rakenne on myös niin raskas, että on turha ihmetellä ihmisten vähentyvää kiinnostusta toimintaan. Muutos ei tapahdu itsestään. Se vaatii moottorinsa.

Meidän tulee asettaa rohkeasti tavoitteita ja unohtaa se keskustelu, jossa julkisuudessa pitkän aikavälin tavoitteillemme nauretaan vedoten taloudelliseen tilanteeseen. Ilman unelmia ei  kukaan voi saavuttaa mitään. Jutta Urpilaista pilkattiin, kun hän vaati maksutonta varhaiskasvatusta. Nyt Jan Vapaavuori esittää sitä asteittain Helsinkiin. Näin edellä aikaamme me siis olemme/olisimme, kun vain osaisimme itse itseämme puolustaa.

Meidän tulee puhua globalisaatiosta, maahanmuutosta, ihmisoikeuksista ilman, että pelkäämme someraivoa ja hyökkäyksiä arvojamme vastaan. Maarit Feldt-Ranta ja Mikkel Näkkäläjärvi, nyt pari mainitakseni, ovat tässä varsin kunnostautuneita. Pelottomia. Me emme saa antaa periksi arvopohjastamme siksi, että äänekäs vastustajien joukko niin vaatii.

Ja sitten. Meidän pitää puhua muustakin kuin palveluista ja niiden säilyttämisestä. Maailma muuttuu siinäkin ja palveluiden on muututtava niiden mukana. Se, mikä 80- tai 90 -luvulla oli innovaatista, tuskin sitä enää on. Enemmän puhetta yrittäjyydestä ja elinkeinopolitiikasta. Se on kuitenkin tosiasia, että ilman yrittäjyyttä meillä ole mitään palveluita puolustettavana. Rohkeutta ottaa digitalisaatio mahdollisuutena. Ja ennen kaikkea meidän pitää esittää ratkaisua, ei vaan todeta porvarihallituksen tekemiä virheitä ja ongelmia.

Näin puolueen jäsenenä en ollenkaan ihmettele tilannetta, että meidät nähdään vaan säilyttäjinä ja vanhan puolustajina. Valtaosa otsikoista, kun alkaa ”Hän ja hän suomii hallituksen linjausta… arvostelee hallitusta…” Hallituksen päätökset sotivat varmasti arvomaailmaamme vastaan, mutta arvostelun sijaan esitettäisiinkö ratkaisuja? Ja se ratkaisu ei saisi olla ”pysytään vanhassa”. Vanha on turvallista, koska tulevaisuuteen ei voi nähdä. Minä kyllä haluaisin, että tulevaisuuden rakentaja olisi juuri SDP. Ei mikään muu.