Saija Karnisto-Toivonen

Blogi

Tuplaharhautus?

Olen nyt viimeisen parin viikon aikana törmännyt useaan otteeseen spekulaatioihin siitä, mitä salaliittoja tai salaisia ristiriitoja liittyy tahtooni jättää valtuustoryhmän puheenjohtajauus. Toinen puoli ihmettelyistä luulee minun tavoittelevan jotain isompaa ja päätökseni liittyvän tulevaan SDP:n puoluekokoukseen ja toinen on aivan varma, että tulen myöhemmin ilmoittamaan jättäväni koko politiikan. On mielenkiintoista, että ekaluokkalainen perheessä ei sitten vain riitä syyksi. Uskallan väittää, että monelle miehelle riittäisi.

Kumpikin arvaus lähdöstäni on täysin metsässä. En minä ole jättämässä politiikkaa, en todellakaan aikana, joka täyttyy yltiöpäisestä populismista, luurankojen kaivamisesta ja toisen lyömisestä. Ajassa, jossa suurin silmin, spanielin katseella hoetaan yhteistyötä, mutta käytetään ihan kaikki saatu tieto antajaansa vastaan. En. Minusta juuri näinä aikoina pitää olla mukana. Pitää olla puolustamassa erilaista tapaa toimia ja viedä asioita eteenpäin. Rehellistä on kuitenkin sanoa, että näiden haudankaivajien kanssa toimiessa on kyllä välillä kestämistä. Minulla sentään on se onni, että ne eivät tule omasta ryhmästä, eivätkä edes lähimmistä yhteistyökumppaneista.

Varmaan kukin poliitikko tietää, että halvalla huutelulla saa itselleen kalastettua muutaman äänen. En sitten tiedä, ovatko nämä äänet sen arvoisia, että menetät kaiken luottamuksen muilta poliittisen kentän toimijoilta. Onko puskista huuteleva populisti lopulta niin syrjässä, ettei huutokaan enää kuulu? Ohjenuorani on ollut, että itseään pitää pystyä katsomaan jokaisen päätöksen jälkeen peilistä. Silloin pelataan väärillä korteilla, jos tähän ei pysty. Joskus päätökset ovat ihan hiton vaikeita, vailla faktatietoa vaikutuksista. Silloin on välillä myös vain uskallettava.

Tällä valtuustokaudella on rakennettu aivan uudenlainen tapa toimia. Varsinkin hallituksen puheenjohtajien keskuudessa. Temme kolmikkona varsin tiivistä yhteistyötä ja pallottelemme asioita. Välillä riitelemme asioista ihan pirusti, koska asioissa on aina se ideologinen puoli. Mutta emme ikinä ihmisinä. Tämä on herättänyt suurta ihmetystä, jopa kaunaa. Ihan kuin olisi jotenkin väärin, että saatamme lähteä ihan omallakin ajalla keskenämme jonnekin. Ja mikä pahinta, vielä viihtyä yhdessä. Fataaleinta on kuitenkin se, että emme järmääkään ehkä politiikkaa pitkin aikoja, vaan löydämme muitakin puheenaiheita.

Itse uskon siihen, että paras lopputulos löytyy politiikassakin riittävän vuorovaikutuksen kautta. Tästä on hyvänä näyttönä tiivis kausi Vasemmistoliiton ja Vihreiden kanssa. Vuorovaikutuksella saataisiin takuuvarmasti riitelyltä näyttävät elektroniikkamuseot yms. sellaiseen kuosiin, että kaikki voisivat olla tyytyväisiä. Tällä valtuustokaudella me olemme unohtaneet vuorovaikutuksen merkityksen laajassa mittakaavassa. Miksi? Todennäköisesti siksi, että pelkäämme niin hitosti toriparlamentin mielipiteitä siitä, jos istumme päivän vuodessa asioita pohtimassa. Aidossa vuorovaikutuksessa.

En minä aio jatkossakaan vaieta. Omilla arvoillani ja teollaini minun pitää kelvata. Ei silotellulla pinnalla ja tuuleen huutelulla. Politiikka on ihan hemmetin vaikea laji, jossa sillat pitää rakentaa omista lähtökohdista ja toisia kunnioittaen. Valtuustosali ei ole kuntavaalinäyttämö, vaan siellä tehdään tämän päivän päätöksiä.