Saija Karnisto-Toivonen

Blogi

Yksinhuoltajaäiti, puoluesihteeri?

Puoluesihteeriehdokkuuteni tultua julkiseksi olen joutunut useaan otteeseen vastaamaan kysymykseen lastenhoidon järjestämisestä ja siitä, miten aion selvitä ikävästä, kun valituksi tulleen puoluesihteerin työ pitää joka tapauksessa sisällään reissaamista.

Jälkimmäistä kysymystä olen aika ajoin pohtinut jo pelkästään kuntapolitiikassa, kun samalle viikolle osuvat jos kaikki kokoukset ja kokoontunmiset. Ikävä on välillä kova ja sen kanssa on vain osattava elää. Voimaannun niistä päivistä ja hetkistä, joina vietän aikaa poikani kanssa. Pienessä miehessä on niin paljon energiaa ja intoa tehdä uutta, että kukapa ei siitä voimaa saisi.

Yksinhuoltajaäidin statuksella olen saanut tämän kysymyksen osakseni useasti. Kärsivällisisesti olen joka kerta vastannut, että ehdokkuus on pitkään harkittu ja läheisten kanssa pureksittu asia.

Ensimmäistä kysymystä minulle tuskin kukaan esittäisi, mikäli olisin mies. Yksinhuoltajaisästä todennäköisesti leivottaisiin sankari, joka rohkeasti tarttuu tällaiseenkiin haasteeseen ja hoitaa vielä lapsensa. Voi olla, että kysymyksen esittäjät myös vähenisivät, mikäli olisin edelleen naimisissa.

Jos olisin normaalissa työhaastattelussa, nostaisin mekkalan siitä, että perhe-elämäni järjestelyt sotketaan työhön. Vanhemmuus ei tee kenestäkään automaattisesti huonoa työntekijää, eikä työ kenestäkään automaattisesti huonoa vanhempaa. Toisaalta ymmärrän kysyjiä, sillä nyt valitaan puolueelle tärkeää henkilöä ja hänen sitoutumisestaan halutaan olla varmoja.

Kun ruuanlaiton ohessa puhut toisella kädellä puhelua ja toisella autat innokasta pikku-kokkia, tiedät, mitä multitaskingilla ajetaan takaa.  Puolueessamme puhutaan paljon työn ja perhe-elämän yhdistämisestä ja sen helpottamisesta. Luulisin näiden arvojen istuvan syvällä jäsenistössämme.

Äitiyttä ei saa minusta pyyhittyä pois. Teen kaikki elämäämme vaikuttavat päätökseni peilaten niitä perheeseeni, poikaani. Niin tämänkin. Olen keskustellut asiasta vanhempieni, ystävieni, sukulaisteni ja lapsen isän kanssa. Niin hei, yllätys! Lapsen isä ei ole poistunut elämästämme, vaikka asummekin eri osoitteissa.

Sen jälkeen, kun olin käynyt keskustelut turvaverkkojen kanssa, tein päätökseni ehdokkuudesta. Kaiken kaikkiaan moni itseeni kohdistunut kysymys on liittynyt sukupuoleeni tai ikääni, mikä on ollut mielenkiintoista huomata. Vaikka ikäisekseni olen jo ehtinyt paljon, en ilmeisesti riittävästi. Vaikka sanomme elävämme tasa-arvoisessa maassa, emme kuitenkaan riittävän.

En lähtenyt mukaan hetken mielijohteesta tai kapinoimaan, vaan siksi, että uskon itseeni ja moni muukin uskoi minuun. Uskon siihen, että minulla on paljon annettavaa tälle liikkeelle. Uskon.